|
03.05.2009 20:45 |
 Hyvät ystävät ja toverit! ”Sota on kaameaa!”, sanoi edesmennyt isäni painottaen jokaista sanaansa. Hän kyllä tiesi mistä puhui, sillä hän oli jatkosodan veteraani ja kolmesti haavoittunut sotainvalidi. Sota kylvää pelkoa, vihaa ja syvää katkeruutta tuhotessaan ainutlaatuista elämää. Olemme kenties koko universumin ainoat asukkaat ja varsin murhanhimoisia sellaisia. Olemme sotineet koko historiamme ajan. Sota on valitettavasti kukoistavaa bisnestä. Se tuottaa sotatarviketeollisuuden osakkeenomistajille suuria voittoja.
Sodan vastemielisiä tuotteita ovat silpoutuneet ruumiit ja rikkirevityt sielut. Sodan käynnistä on tullut sotilaille siistiä etätyötä! Uhreista ei tarvitse välittää sen enempää kuin toisen maailmansodan aikaisten massapommitusten tuhoamien kaupunkien väestöistä. Dresden tuhoutui toisessa maailmansodassa tulimereen siksi, että se oli mahdollista toteuttaa ja haluttiin toteuttaa. Myös Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit ovat ihmisen sodankäynnin kaameimpia esimerkkejä julmuudesta ja uhrien kärsimysten täydellisestä piittaamattomuudesta.
Tämä jykevä kivipaasi on pystytetty meitä eläviä varten, sillä kuolleet eivät muistomerkkejään kaipaa. Kerääntyneenä tähän aatteensa puolesta kuolleiden punaisten muistomerkille me kunnioitamme heitä, jotka menettivät henkensä uskoessaan parempaan, oikeudenmukaisempaan ja tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan. Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, heikommista välittäminen ja aito yhteisöllisyys ovat edelleen tärkeitä inhimillisiä arvoja, joita meidän on vaalittava.
Kansakuntaamme kipeästi koskeneet ja vahvasti traumatisoineet kriisiajat, kuten käymämme sodat, on aika ajoin pakko ottaa uudelleen arviotavaksi. Menneisyyttä on ikään kuin nykyistettävä tämän päivän tarpeisiin. Se ei ole vääristelyä vaan uusien näkökulmien avaamista menneeseen. Suurin osa suomalaisista, noin 83 % kansasta, on syntynyt toisen maailmansodan jälkeen, eikä heillä ole omakohtaista kokemusta sodan todellisuudesta – ei minullakaan ole. Vielä vähemmän on elossa ihmisiä, jotka ovat kokeneet myös kansalaissodan kauhut. Kaikkia sotiemme jalkoihin joutuneita voi hyvällä syyllä pitää sodan uhreina – niin kotirintamalla kuin rintamalla pelänneitä. Sota ei koskaan jätä sitä kokenutta. Sotiemme uhrit ansaitsevat kunnioituksemme, vaan ei sota itse.
Vähemmän muistetuista sisällissotamme syntyyn vaikuttavista tekijöistä Suomen markan arvon tahallinen tuhoaminen (1916–1917) sitomalla se pakkokurssilla kullan sijasta Venäjän ruplaan on mielenkiintoinen, jos sitä vaikkapa vertaa nykyiseen tilanteeseen, jossa globaali talous sanelee reunaehdot kansantaloudellemme. Ensimmäistä maailmansotaa huonolla menestyksellä käyvä Venäjä painatti tappioidensa peittämiseksi lisää rahaa ja rupla menetti arvonsa inflaation seurauksena. Pakkokurssi markan ja ruplan välillä synnytti Suomessa otollisen maaperän ns. ”gulashiparoonien” elintarvikekeinottelulle, kun kesällä 1917 markalla sai ruplia vain murto-osan suhteessa sen sen hetkiseen todelliseen arvoon nähden. Tsaarin Venäjä ryösti suomalaista kansantaloutta sumeilematta tasapainottaakseen horjuvaa sotatalouttaan. Epäluottamus porvareihin ja suoranainen pelko elintarvikkeiden loppumisesta aiheutti väkivaltaisuuksia, kun köyhtyvät ja nälkiintyneet kansanjoukot tunkeutuivat kauppoihin ja varastoihin ruokaa etsimään (Keravalla ryöstettiin Osuusliike).
Usein väitetään, että sodista juuri sisällissota on mitä raain ja julmin. Suomen sisällissodassa kuoli 37 000 ihmistä, joista suurin osa punaisia. Punaisten terrorin uhreja on laskettu olleen noin 1 650 henkeä, kun taas valkoisen terrorin uhreja oli noin 8 380. Valkoiset kohtelivat vahvemman oikeudella ylimielisen julmasti vangittuja punaisia. Suuri määrä vankeja kuoli teloitusten lisäksi nälkään ja tauteihin vankileirien epäinhimillisissä oloissa. Sodan voittajan ei kuitenkaan pidä kostaa vaan osoittaa laupeutta ja armahtaa jo perin pohjin lyöty vihollisensa. Väkivalta vangittuja kohtaan ei ole mitenkään moraalisesti oikeutettua. Ei sen enempää Suomenlinnan vankileirillä kuin Kuuban Quantanamossa. Myös vihollista on kunnioitettava ainutlaatuisena ihmisenä ja annettava hänelle hänen perusinhimillinen arvokkuutensa takaisin mahdollisimman nopeasti. Ylin johto laiminlöi tämän tehtävän ja mahdollisti osaltaan vankien mielivaltaisen kohtelun. Elämää ei pidä riistää eikä tuhota, vaan sitä on kunnioitettava. Sodassa sen sijaan ei ole mitään kunniakasta.
Sivistystyön lautakunnan jäsen Jukka Pesu (vas.)
Kerava |
